Katsoit minua silmiin. Tunsin sen ennen niin heikosti väreilleen sydämeni lyövän. Tunsin kaiken sen, mitä en ollut ennen kokenut. Olin elossa. Minun sydämeni oli vihdoin liikahtanut pois menneisyydestä. Harmaa yötaivas, väritön maa. Muistatko sinä...minun nimeni? Ei se ollutkaan totta....että riittäisi, jos hymyilisin. Että jos hymyilisin, ei mikään pääsisi kuoreni läpi. Sano minun nimeni. Niin pienikin asia voi olla niin suuri. Se kaikki pimeys, johon halusin upota on hälventynyt. Sade, jonka pisarat tuntuivat piikkeinä ihollani. Se on kuollutta. Ainut mitä minä halusin oli, että hymyilisit vielä kerran. Minä elän sen takia, sen pienen hymyn, jonka näen karehtivan huulillasi. Minä haluan löytää sen minän, sen vahvan minän. Mutta ei mitään kiirettä, minulla on aikaa. Sellaisesta minä pidän, hitaasti kulkevasta ajasta. Se valuu sormieni läpi niin kauniisti, kuten vuoristopuro laskeutuu Alpeilla. Varmasti minä joskus löydän sen puron pään, alhaalta Alppien kevyen vihreästä laaksosta. Aivan varmasti, jos sinä seisot vierelläni. Aurinko vajoaa pilvien taakse jättäen jälkeensä vain hiukan yksinäisyyttä. Ja lumi lauloi kuun soljuessa taivaalle.