Istuit kanssani puutarhapenkillä. Puiden lehdet havisivat tuulessa toivottaen onnea tulevaisuudelle. Lausut kauniit sanat hiljaa korvaani. Kosketat niskaani, suutelet hellästi. En halua antaa sen loppua, en halua antaa sen hiipua. Kauniin muiston sinusta ja minusta, yhteisistä hetkistä. Nyt seison yksin pimeydessä seuranani pelkkä viha. Millään ei ole väliä. Satuttakaa minut hulluksi, tappakaa minut. En koskaan sanonut mitään pahaa. En mitään syntistä. Ja silti jätit minut yksin vihaamaan kaikkea. Sinun piti olla ikuisuuteni, muistojeni kaunotar. Ruskeiden hiustesi kiille auringossa, kirkkaan sinisten silmiesi lämpö. Se on minun maailmani, en aio päästää irti. Elän ikuisesti jatkuvassa muistojen labyrintissa. En aio koskaan antaa sinun vajota sinne. En anna sinun kuolla. En anna sinun haalistua muistoksi. Pidän kädestäsi kiinni, ettet eksy meidän omalla matkallamme muistojeni helvettiin. Lämpö silmistäsi on kadonnut, jopa kätesi ovat kylmät. Olet kuollut. Se on totuus, mutten hyväksy sitä. En koskaan! Vajoan kanssasi kuoleman maille. Kunhan voin pitää sinua kädestä. Se on minun ikuisuuteni.