Kaunis, yksinäinen kyynel valuu poskeani pitkin kimaltelevana. Se heijastaa ikkunasta loistavaa auringonvaloa ikuisesti. Se on sen tehtävä, loistaa kauniina tuskasta huolimatta. Näin sen putoavan maahan kilpaa valonsäteiden kanssa. Katselin kosteilla silmilläni sen leijailua tuulen mukana alaspäin, kauemmaksi minusta. Aivan niin kuin sinäkin, kultaseni. Leijut unessani yhä kauemmaksi ja kauemmaksi minusta, saavuttamatta kuitenkaan mitään. Ei päämäärää, ei mitään. Pisara putosi maahan ja jakautui kahteen osaan. Noinko meillekin tulee käymään? Hajoaako meitä yhdistävä side kuin katkaistuna? Ei päämäärää, ei mitään. Ei mitään, sillä kaikki on turhaa. On turha taistella asioiden puolesta, meidän puolestamme. Sillä kohtalo on outo juttu. Se määrää ihmisten elämää välittämättä mistään. Hassua. Ihmiset päätyvät rakastamaan niitä, keitä vihaavat ja vihaamaan niitä, keitä rakastavat. Nostin pisaran kämmenelleni. Se loisti taas auringon kanssa, muttei enää samalla tavalla. Se oli rikki, hajonnut sisältä päin. Kimaltelu alkoi pikkuhiljaa kadota sammuen lopulta kokonaan. Aivan niin kuin sinäkin, kultaseni.